Erkki Salo

Kimmo Holopainen
Kuvaaja: Kimmo Holopainen
Vankilavierailija
Jos en olisi tähän työhön lähtenyt, en ymmärtäisi ihmisen elämästä puoliakaan. Kun jossakin kohtaa vielä näkee, että on osannut vähän auttaa, että on vaikka saanut jonkun vangin tarttumaan kirjaan, ei siinä muuta kiitosta tarvitse.

Suomen Punaisen Ristin vankilavierailijatoiminta täytti hiljattain 40 vuotta. Se on osa Punaisen Ristin ystävätoimintaa ja humanitaarista työtä.

Ystävä muurin takana

Jo sanasta vankilavierailija syntyy vahvoja mielikuvia. Ystävätoiminta vankilassa koetaan helposti jotenkin salaperäisenä, jopa pelottavana asiana.
Minkälaisia ihmisiä vankilavierailijat sitten ovat? Aivan tavallisia, tasapainoisia, aikuisia ihmisiä. Sellaisia kuin Erkki Salo.

Vankilavierailijaksi 90-luvulla

Punainen Risti tuli mukaan Salon elämään 1990-luvulla hänen jouduttuaan olkapäävamman takia työkyvyttömyyseläkkeelle.

– Kävin ensin ystäväkurssin, ja sen jälkeen kysyttiin, haluanko tulla myös vankilavierailijakurssille. Sanoin kyllä, kun kerran aikaa oli, käsi vielä paketissa. Siitä se lähti, ei sen kummempaa. En minä missään vaiheessa oikeastaan päättänyt, että alan käydä vankilassa, se asia vaan tuli vastaan.

Kaikilla vangeilla ei ole tukiverkkoa

Rikoksen uhreille on tarjolla monenlaista tukea, esimerkiksi rikosuhripäivystyksessä, jossa Punainen Ristikin on mukana, ja heillä on usein toimiva tukiverkko omassa lähipiirissään, sukulaisissa ja ystävissä.

– Mutta kun linnan ovet paukahtavat selän takana kiinni, voi olla, ettei vangilla ole kerta kaikkiaan ketään.
– Sellaisessa tilanteessa vanki tarvitsee vankilan ulkopuolelta jonkun läheisen ihmisen, kaverin joka kuuntelee ja osaa myös pitää asiat takanaan. Sitä minä yritän, että sinä päivänä kun vangille vapaus koittaa, hänellä olisi edes jonkinlainen mahdollisuus, että hänellä pysyisi jonkinlainen kosketus siviiliin.

Vankila on kova maailma

Vierailijaa toivovat pääasiassa sellaiset vangit, joilla on vähän tai ei lainkaan yhteyksiä ulkomaailmaan vankeusaikana.
Vankilavierailijan tapaamisen toivotaan parantavan vangin mahdollisuuksia solmia ihmissuhteita vapautumisen jälkeen.

Tapaamiset tarjoavat mahdollisuuden ajatustenvaihtoon ja auttavat vankia muodostamaan todenmukaisen kuvan itsestään suhteessa muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Vankila ei sitä välttämättä tee.

– Se on aivan eri juttu, kun ympärillä on vain toisia vankeja. Siinä sakissa pitää filmata, Salo tietää.
– Sakissa saatetaan rehvastella, miten on annettu jollekin puukkoa, mutta sellissä kahden kesken puhuessa tulee itku. Vankila on sellainen, se on kova maailma.

Kyky kuunnella on vankilavierailijan tärkein taito

Millaisista asioista sellissä sitten puhutaan? Useimmiten ihan tavallisista, arkisista asioista.

– Miten Porin Ässät pelaa, mitä telkkarista tulee tai mitä muuta siviilissä tapahtuu, Erkki Salo kertoo.
Kyky kuunnella on vankilavierailijan tärkein taito. Vangilta ei pidä yrittää lypsää mitään, sillä vierailija ei ole terapeutti vaan vangin kanssa tasavertainen ihminen. Tapaamiset ovat myös vangille vapaaehtoisia, samoin puheenaiheet.

– Ensimmäisissä tapaamisissa vangilla on tuntosarvet ylhäällä. Hän tarkkailee vierailijaa. Usein vanki kertoo, mitä hän on tehnyt, mistä hänet on tuomittu. Siinä ikään kuin testataan vierailijaa, halutaan nähdä, miten toinen suhtautuu.
– Minä olen kouluttanut itseni siihen, että en ota mitään kantaa. Kysyttäessä voin rehellisesti kertoa mielipiteeni, mutta en koskaan tyrkytä sitä, Salo sanoo.

Vankilavierailijana niin kauan kuin jalka nousee

Vankilavierailijana hän aikoo jatkaa niin kauan kuin jalka nousee. Sen verran antoisaa vapaaehtoistyötä vankilavierailijana toimiminen on.

– Mitä saan tästä itselleni? Voi ihme, miten paljon – jos en olisi tähän työhön lähtenyt, en ymmärtäisi ihmisen elämästä puoliakaan. Kun jossakin kohtaa vielä näkee, että on osannut vähän auttaa, että on vaikka saanut jonkun vangin tarttumaan kirjaan, ei siinä muuta kiitosta tarvitse.