Pauli Immonen

Noora Kero
Kuvaaja: Noora Kero
Avustustyöntekijä, logistikko, Haiti
Periaatteessa apu Tampereen Kalkusta olisi mahdollista saada perille Haitiin vaikka 24 tunnissa, mutta aina kiire ei kannata.

Suomalaislentäjä Pauli Immonen tuntee olevansa omalla alallaan hoitaessaan avustustavaroiden vastaanottoa ja siirtymistä maanjäristyksestä kärsineessä Haitissa.

Apu perille vaikka keskiyöllä

Suomen Punaisen Ristin avustustyötekijä Pauli Immonen herää teltastaan Port-au-Princen lentokentällä joka aamu kuuden aikaan. Syötyään aamiaisen hän lähtee logistikkojen kokoukseen Kansainvälisen Punaisen Ristin hermokeskukseen eli pääleiriin, josta Haitin operaatiota koordinoidaan.

Usein takana on vain muutaman tunnit yöunet, silla Immonen herää kerran tai pari yössä ottamaan vastaan saapuvia avustuskoneita. Viime yönä herätyskello soi klo 3.30, kun Ranskasta tuli avustustarvikkeita kuljettava kone.

– Tehtäväni on koordinoida Haitiin lentoteitse saapuvaa koko Punaisen Ristin liikkeen apua. Varmistaa, että tavara liikkuu ja apu menee perille, kertoo Pauli Immonen.

Immonen, joka on ammatiltaan lentäjä, on ollut Punaisen Ristin palveluksessa vuodesta 2005 lähtien. Tshadissa, Sudanissa, Pakistanissa ja Genevessä aiemmin työskennellyt suomalainen toimii Port-au-Princessa Kansainvälisen Punaisen Ristin yhdeksän hengen logistiikkaryhmässä. Santo Domingossa, Dominikaanisessa tasavallassa on lisäksi neljä logistikkoa.

Yhteistyö pelaa Yhdysvaltain ilmavoimien kanssa

Port-au-Princen lentokenttä on ollut Haitin tuhoisan maanjäristyksen jälkeen Yhdysvaltain ilmavoimien hallinnassa. Lentoyhtiöt varaavat laskeutumisajat eli slotit Miamista Ilmavoimien eteläisestä komentokeskuksesta. Kansainvälinen Punainen Risti saa tiedot saapuvista koneista Panaman alueellisesta logistiikkakeskuksesta.

Punaisen Ristin avustustavaraa ja avustustyöntekijöitä tulee Haitiin 96 lentokoneellista. Näistä 44 on jo saapunut: 26 on laskeutunut Port--au-Princeen ja 18 Santo Domingoon. Vuorokaudessa Punaisen Ristin apua saapuu kolmesta neljään konetta vuorokaudessa, joista yksi tai kaksi Santo Domingoon.

– Port-au-Princen kentälle voi laskeutua neljä konetta tunnissa, koska on vain yksi kiitorata. Parkkipaikka ja varastotilat ovat hyvin pieniä. Siksi osa koneista joutuu Santo Domingoon, sanoo Immonen.

Immonen tapaa päivittäin Yhdysvaltain Ilmavoimien edustajia pysyäkseen ajan tasalla koneiden saapumisesta ja mahdollisista peruutus-sloteista. Mitä useampi Punaisen Ristin kone pääsee laskeutumaan Haitiin eikä Dominikaaniseen, sitä nopeammin apu saadaan sitä tarvitseville haitilaisille.

Kun suomalaisia ja saksalaisia kenttäsairaalan avustustyöntekijöitä kuljettanut Finnairin kone saapui Haitiin viikko sitten, juuri Immonen junaili Ilmavoimilta sille viime hetkellä laskeutumisluvan Port-au-Princeen. Ilman lobbausta kone olisi joutunut Santo Domingoon.

– Olin tosi tyytyväinen, kun pystyin nopeuttamaan odotetun kenttäsairaalan saapumista määränpäähän, sanoo Immonen.

Apua ensin heikkoimmille

Kun avustustavaroita kuljettava kone on saapunut kentälle, Pauli Immosen tehtävä on huolehtia, että tavara puretaan ja kirjataan ylös asianmukaisesti. Tavara on siirrettävä mahdollisimman pian varastoon, josta avustustarvikkeiden jakelusta vastaava ryhmä toimittaa sen avunsaajille.

– Huolehdin, että meillä on tarpeeksi rekkoja kuljettamaan tavaraa ja että varastotilaa on riittävästi. Kentällä Punaisella Ristillä on oma väliaikaisvarasto, jossa on omat vartijat.

Kuinka nopeasti apu sitten menee perille esimerkiksi Tampereen Kalkun varastosta?

– Periaatteessa se olisi mahdollista saada perille vaikka 24 tunnissa, mutta aina kiire ei kannata. Punaisen Risti jakaa apua kaikkein huono-osaisimmille kuten vanhuksille, raskaana oleville naisille ja vammaisille, jotka identifioidaan manuaalisesti. Siihen menee aikaa. Me emme jaa apua heittämällä lentokoneesta, silloinhan kaikkein nopeimmat ja voimakkaimmat nappaisivat avun, kertoo Immonen Punaisen Ristin avunjakokriteereistä.

Hellettä, pölyä ja melua

Haiti on kokeneellekin avustustyöntekijälle haastava komennus. Pauli Immonen, joka viettää pääosan ajastaan lentokentällä, on jatkuvasti alttiina paahtavalle helteelle, pölylle ja lentokonemelulle.

– Kyllä alussa oli fysiikka koetuksella, kun minulla ei ollut tarpeeksi vettä, ei suihkua eikä vessaa. Nyt fasiliteetit ovat parantuneet ja toisaalta kehokin on tottunut näihin oloihin.

Haasteena on myös se, että yhteiskunnan normaalit tukipalvelut ovat Haitissa maanjäristyksen myötä kaatuneet. Sähköä ei ole ja tietoliikenneyhteydet puuttuvat, mikä vaikeuttaa suuresti työntekoa. Monissa aiemmissa operaatioissa ongelmat on voitu ratkaista rahalla, Haitissa näin ei ole.

– Esimerkiksi Pakistanin maanjäristyksessä apua oli vaikeata toimittaa perille vuorten ja lumen vuoksi. Ongelma ratkaistiin tuomalla paikalle helikoptereita. Haitissa toista kiitorataa ei voi tuosta vain rakentaa ja heikon turvallisuustilanteen kanssa on vain elettävä.

– Kaikesta huolimatta töitä on ilo tehdä, kun on motivoitunut ja kun tuntee olevansa omalla alallaan. Se antaa voimia. Ja onneksi sen ajan, mitä ehdin nukkua, nukun kuin tukki – nousevien koneiden meteli ei minua häiritse, sanoo Immonen ja palaa takaisin töihinsä.