Kirjeitä kotiin: kumikäsineilmapalloja ja kuumia telttoja

Saara Mansikkamäki / Suomen Punainen Risti
Bibi, 10 ja Kumsuma, 11, leikkivät kumikäsineistä puhalletuilla ilmapalloilla lastenosastolla.
Kuvaaja: Saara Mansikkamäki / Suomen Punainen Risti

Seisoin korkealla kukkulalla, ja edessäni avautuva näky oli käsittämätön. Kauas horisonttiin ulottuva leiri: vieri vieressä pieniä bambuista rakennettuja hökkeleitä, joiden katot ja seinät oli katettu pressuilla, riisisäkeillä tai millä tahansa, mikä antaa suojaa auringonpaahteelta tai piiskaavilta rankkasateilta.

Haluatko avustustyöntekijäksi?
"Jos työskentely avustustyöntekijänä kiinnostaa, kannustan ehdottomasti hakemaan Punaisen Ristin kurssille. Lääkärien, kirurgien, sairaanhoitajien ja kätilöiden lisäksi avustustöissä tarvitaan aina teknikkoja, logistikkoja, it-osaajia ja hallinnollisia työntekijöitä. Avustustyössä joutuu antamaan itsestään valtavasti, muttei koskaan niin paljon kuin mitä siitä saa."
 
Kapeita polkuja risteili asumusten välissä, siellä täällä kasvoi puita, vaikka suurin osa kasvillisuudesta ja puista oli saanut väistyä rakentamisen tieltä. 
 
Ja ihmisiä, vauvoista vanhuksiin, loputtomasti. Pienet lapset seurasivat meitä leiriin tutustuneita avustustyöntekijöitä kulkiessamme pitkin leirin kujia. He huutelivat iloisina muutamia oppimiaan englanninkielisiä sanoja: ”Hello!” ”Bye bye!” ”How are you?”. Lapsien katseet olivat vielä iloisia ja positiivisia, nuorten ja aikuisten silmissä näkyi sen sijaan jo toivottomuutta ja alistumista. 
 
Olin Bangladeshin eteläosassa, vain muutaman kilometrin päässä Myanmarin rajalta. Tänne on viime vuonna alkaneiden väkivaltaisuuksien takia paennut lähes miljoona ihmistä Myanmarista. 
 
Olosuhteet leirissä olivat erittäin vaikeat. Suuri osa oli pakoon lähtiessään joutunut jättämään kaiken omaisuutensa ja moni heistä oli erittäin huonossa kunnossa. Leireillä toteutetuista laajoista rokotusohjelmista on ollut apua, mutta siitä huolimatta tartuntataudit leviävät.
 
Maanviljely ei onnistu tilanpuutteen takia, vaikka siellä täällä näinkin, että asumusten seinustoilla ainakin yritettiin kasvattaa jotain. Näissä olosuhteissa ihmiset tarvitsevat selviytyäkseen jatkuvasti apua ulkopuolelta; ruokaa, puhdasta vettä, suojaa, perustarvikkeita ja terveyspalveluita. 
 
Kyseessä on epäilemättä alueen pahin katastrofi vuosikymmeniin.
 

Kenttäsairaalassa hoitoa on saanut jo 40 000 ihmistä

Miksi minä olin siellä tuona kesäkuisena aamuna? Leirin vieressä, korkealla kukkulalla sijaitsevan kumipuuviljelmän keskellä, sijaitsee Suomen Punaisen Ristin 60-paikkainen kenttäsairaala. Se on alueen ainoa ympärivuorokautista kirurgista hoitoa tarjoava sairaala. Suomen Punainen Risti on ylläpitänyt sairaalaa helmikuusta alkaen. Suomalaisia avustustyöntekijöitä on työskennellyt sairaalassa yli 130. Tähän mennessä siellä on hoidettu 40 000 potilasta. Kun yleensä nopean lähdön kenttäsairaalat ovat toiminnassa noin neljä kuukautta, sairaala täyttää tänään 16.10.2018 vuoden.
 
Tarve henkilöstölle on huutava. Vietin kaksi kuukautta sairaalan hallinnon tehtävissä huolehtien siitä, että sairaanhoitajat ja lääkärit pystyivät keskittymään kaikista tärkeimpään, potilaiden hoitamiseen. Paikallisesti palkatut tulkit, siivoojat, autonkuljettajat, vartijat ja ”strong men”, jotka kantoivat potilaita paareilla tai sylissä teltasta toiseen, olivat vastuullani.
 
Valmistelin muun muassa kuljettajille päivittäin ajolistat seuraavalle päivälle ja päätin yhdessä vastuulääkärin kanssa ambulanssien käytöstä. Lisäksi järjestin muiden kansainvälisten avustustyöntekijöiden majoitukset ja matkajärjestelyt niin sairaalan telttaleirissä kuin Cox’s Bazarin kaupungissa.
 
Sairaalan tärkeä potilasryhmä ovat raskaana olevat naiset: vauvoja sairaalassa on syntynyt jo yli 500. Myös lapsipotilaita on paljon, sillä yli 60 prosenttia Bangladeshiin saapuneista on naisia ja lapsia. Sairaalaan saapui potilaita monesta muustakin syystä: eräänä iltana, kun uusiseelantilainen kirurgi tarjoutui pitämään meille hallinnon työntekijöille potilaskierroksen, näimme useat traumapotilaat, liikenneonnettomuuksien uhrit ja yksi norsun ruhjomaksi joutunut saivat hoitoa.
 
Potilaiden vastaanotto, leikkaus- ja synnytyssali, röntgenosasto, vuodeosastot, sairaalan hallinto ja  työntekijöiden majoitus hoituu kaikki teltoissa. Tuon kahdeksan viikon ajan kotinani oli noin kolmen neliön kokoinen teltanpuolikas, kankaisen seinän takana naapurinani asui toinen suomalainen avustustyöntekijä.
 
Telttaan mahtui kaikki mitä tarvitsin: sänky, tuuletin, pieni hylly, lamppu sekä metallilaatikko, joka osoittautui ainoaksi paikaksi, jossa vaatteet eivät homehtuneet ilmankosteusprosentin ollessa päivittäin lähes 90. Majoitusteltoissa kukaan ei ollut kuin öisin mikäli vain mahdollista, sillä päivisin lämpö nousi viiteenkymmeneen asteeseen. Yövuoron jälkeen hoitohenkilökunta joutui pakostakin hikoilemaan teltoissaan.
 

Apu menee perille

Kotiinpaluun jälkeen olen miettinyt, millainen kokemukseni oli ja lähtisinkö uudelleen. Vastaus jälkimmäiseen on ehdottomasti kyllä. On tietenkin rankkaa nähdä niin hädänalaisia ja haavoittuvia ihmisiä kuin mitä komennukseni aikana kohtasin. En esimerkiksi koskaan unohda sitä lohdutonta tunnetta, jota tunsin katsoessani edessäni avautuvaa hökkelimerta tai kun järjestin sairaalassa kuljetusta takaisin kotiin perheelle, jonka pieni lapsi oli juuri menehtynyt. 
 
Kuitenkin viivan alle jäi lopulta paljon enemmän positiivista. Oli uskomattoman upeaa nähdä omin silmin, että apu menee perille, ja että se on enemmän kuin tarpeellista.
 
Jokainen potilaalta saamani hymy ja halaus, jokainen pikkupotilaan riemunkiljahdus, kun hoitajat puhalsivat kumikäsineistä ilmapalloja, lämmittää edelleen sydäntäni. 
 
Enkä koskaan unohda meidän – niin paikallisten kuin kansainvälisten – työntekijöiden tiivistä ja voimaannuttavaa yhteisöä. Oli mieleenpainuvaa, kun kynnelle kykenevät kerääntyivät kesä-heinäkuisina iltoina valkoisesta pressusta rakennetun valkokankaan ääreen jännittämään jalkapallon MM-kisoja ja oli hienoa juhlia merkkipäiviään viettäviä kollegoita.
 
Toivotaan, että joskus tulisi päivä, jolloin Punaista Ristiä tai muita avustusjärjestöjä ei tarvita. Vielä se päivä ole ei lähelläkään. Apua tarvitaan edelleen valtavasti Bangladeshissa ja muualla maailmassa. Indonesiassa hirmumyrskyjen, maanjäristyksen ja tsunamin jälkeen tilanne on kaoottinen ja suuri avustusoperaatio on juuri käynnistetty. 
 
Teksti: Titi Stockus
kansainvälinen avustustyöntekijä, Suomen Punainen Risti