Kaikkien ääni kuuluviin

Mariam kohottaa kättään pyytääkseen puheenvuoroa, mutta liike jää puolitiehen. Sali on täynnä. Melkein kaikki ovat häntä vanhempia, kokeneempia, monet miehiä ja – niin, valtaväestöä. Mariam itse on nuori, nainen, eivätkä hänen juurensa ole Suomessa. Jos hän avaa suunsa, kaikki kääntyvät katsomaan, huomaavat ensimmäisenä ihonvärin ja huivin.

Tilaisuuden alussa on kyllä painotettu, että sana on vapaa, mutta silti. Mitä jos hän ei olekaan miettinyt ideaansa loppuun asti? Entä jos hänelle nauretaan? Onko kaikilla hänestä etukäteen valmis mielipide? Hitaasti Mariam laskee kätensä takaisin syliin.

Esimerkki on kuvitteellinen, mutta samalla arkipäivää monelle. Itse asiassa se on totta aina, kun vähemmistöön kuuluva ihminen astuu julkiseen tilaan, jonka näkymättömät pelisäännöt on kirjoitettu enemmistön ehdoilla.

Mariamilla on muodollisesti mahdollisuus osallistua – eikä kuitenkaan ole. Kynnys on liian korkea, riski vähättelystä, pilkasta ja häpeästä liian suuri. Hän vaikenee, koska ei koe olevansa turvallisessa tilassa.

Valtasuhteet esiin

Idil Husseinille ja Federico ”Fede” Ferraralle ilmiö on tuttu. Juuri siksi turvallisen tilan periaatteet ovat tärkeät.

– Tai turvallisemman tilan, koska mikään tila ei ole täysin vapaa esimerkiksi valta-asetelmista ja ennakkoasenteista, mutta tilan voi aina tehdä mahdollisimman turvalliseksi kaikille, Ferrara täsmentää.

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoasiat ovat vahvasti sekä Idil Husseinin että Fede Ferraran työpöydällä. Husseinin työssä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoissuunnittelijana ne ovat osa kansainvälistä JACARDI-hanketta, jonka tarkoituksena on vähentää sydän- ja verisuonisairauksen ja diabeteksen tautitaakkaa Euroopassa. Ferraran työssä Vantaan kaupungin erityisasiantuntijana ne ovat osa kansainvälisten osaajien rekrytoinnin kehittämistä.

Kahta hyvin erilaista hanketta yhdistää se, että niiden tulokset ovat sitä parempia, mitä paremmin erilaiset ihmisryhmät saadaan mukaan. Sitä varten tarvitaan turvallista tilaa.

– Turvallisen tilan ajatus tulee alun perin Yhdysvalloista 60–70-luvuilta, kun seksuaalivähemmistöjen edustajat alkoivat käyttää ilmausta ”safe space” paikoista, joissa he saivat kokoontua turvallisesti, Ferrara kertoo.

– Nykyään turvallisella tilalla ei tarkoiteta välttämättä konkreettista paikkaa vaan turvallista ympäristöä ja ilmapiiriä, jossa jokainen voi osallistua ilman pelkoa syrjinnästä, häirinnästä tai muusta asiattomasta kohtelusta.

Nykypäivänä turvallisessa tilassa pyritään tunnistamaan kaikenlaiset valtasuhteet, jotka voivat rajoittaa osallistumista: onko henkilö nuori vai vanha, enemmistöä vai vähemmistöä, mies vai nainen, esihenkilö vai alainen, vammaton vai vammainen, käydäänkö keskustelu omalla äidinkielellä – ja niin edelleen.

– Pienet asiat voivat vaikuttaa paljon siihen, kokeeko ihminen olevansa tervetullut osallistumaan yhdenvertaisena. Pelkästään se, miten tilassa ollaan, voi kertoa valtarakenteista. Istuvatko kaikki tuijottamassa salin etuosaan, jossa yksi ihminen seisoo jalustalla, vai istutaanko esimerkiksi piirissä, Idil Hussein kuvaa.

Arjen teot ratkaisevat

Miten turvallisempaan tilaan sitten konkreettisti päästään esimerkiksi työpaikoilla, kouluissa ja järjestöissä?

Hyvän työkalupakin siihen tarjoavat turvallisemman tilan periaatteet. Kaikenlaisesta syrjivästä puheesta ja häirinnästä sanoudutaan irti. Annetaan tilaa kaikkien kokemuksille, myös vähemmistöjen ja siinäkin tapauksessa, että ne haastavat enemmistön mukavuudenhalun. Tärkeää on, että periaatteista viestitään selvästi ja pelisääntöjen rikkomiseen puututaan esimerkiksi nimetyn häirintäyhdyshenkilön toimesta.

Periaatteet eivät saa jäädä korulauseiksi.

Idil Hussein ja Fede Ferrara muistuttavat, että turvallisemman tilan periaatteiden hyväksymisestä työ kuitenkin vasta alkaa.

– Tärkeää on, että periaatteet eivät jää pelkiksi korulauseiksi. Ne konkretisoidaan teoissa ja arjessa joka päivä, Hussein sanoo.

Jokainen meistä voi kiinnittää huomiota omaan käytökseensä: Huomioinko toiset ja annan tilaa? Sorrunko ennakkoluuloihin pelkän ulkonäön perusteella? Puhunko kaikista kunnioittavasti? Osaanko pyytää anteeksi, jos vahingossa loukkaan toista?

– Eräs kollega neuvoi minulle hyvän säännön: jos et tiedä, kysy, ja vaikka ajattelet tietäväsi, kysy silti. Vaikka kaksi ihmistä tulisi hyvin samanlaisista taustoista, heillä voi silti olla erilaiset kokemukset. On aina parempi kohteliaasti kysyä kuin tehdä oletuksia, Hussein sanoo.

– Kukaan ei ole täydellinen, mutta kaikki me voimme oppia toisiltamme. Loppujen lopuksi kysymys on ihan demokratian perusperiaatteesta, että kaikkien ääni halutaan saada kuuluviin.

Edelleen saa sanoa

Välillä kuulee väitettävän, että vaatimukset turvallisesta tilasta kaventavat sananvapautta tai johtavat samanmielisten kuplaan, jossa ”mitään ei saa enää sanoa”. Fede Ferraran mukaan totuus on pikemminkin päinvastainen:

– Turvallinen tila on edellytys sille, että vaikeitakin asioita voidaan käsitellä rakentavasti. Vaikka ollaan asioista eri mieltä, ollaan silti ihmisiksi ja kunnioitetaan toista. Silloin keskustelu on mahdollista. Puheet sensuroinnista kuulostavat minusta enemmän tekosyyltä, kun muita ei haluta kuulla.

Eikä kysymys ole vain yksittäisistä ihmisistä. Jos kaikkien ääni ei kuulu, yhteiskunnallinen keskustelu kaventuu. Menetetään osaamista ja potentiaalia. Luovuus ja hyvinvointi kärsivät. Yhteisöjen ja vähitellen koko yhteiskunnan sisäinen luottamus ja turvallisuus rapistuvat, ja lopulta kaikki häviävät.

– Meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa iso osa ihmisistä ei voi kokea ylpeyttä itsestään ja osallistua, vaan pitää koko ajan olla varuillaan ja tuntea turvattomuutta. Siitä tulee todella iso lasku meille kaikille.

Teksti: Kimmo Holopainen
Kuvat: Leena Koskela

Juttu on julkaistu Punainen Risti -lehden numerossa 1/2026