Plastiikkakirurgi auttaa konfliktin keskellä: ”Potilaasta näkee, että hän on onnellinen”
Erikoislääkäri Marjo Helle kuulee usein ihmettelyä, mihin plastiikkakirurgia tarvitaan konfliktialueella. Etiopiassa ja Libanonissa työskennellyt Helle näkee työssään, miten sodan jäljet ilmenevät ihmiskehoista vuosia jälkeenpäin kipuina tai vaikeuksina liikkua. Kun edes osan vammoista voi korjata, avustustyöntekijä tuo toiselle ihmiselle toivoa.
Aloittaessaan Punaisen Ristin avustustyöntekijänä plastiikkakirurgi Marjo Helle kuuli kokeneemmilta kollegoilta, että joka avustusreissulta joku potilas jää erityisesti mieleen. Hänelle yksi noista potilaista oli 9-vuotias tyttö.
”Hänellä oli pahat palovammat. Sairaalaan saapuessa vammat olivat jo kaksi viikkoa vanhat, koska perheellä ei ollut aiemmin ollut varaa tuoda lastaan hoitoon. Kun laitoimme tippakanyylia, lapsi yritti purra minua, hän oli kipeä eikä meillä ollut yhteistä kieltä”, Helle kertoo.
”Mutta kotiin lähtiessään tyttö halasi: hän kertoi, että haluaisi olla samanlainen kuin minä. Hän oli iloinen, kun pääsi liikkeelle ja kivut helpottivat.”
Helle on työskennellyt Punaisen Ristin avustustyöntekijänä konfliktien koettelemissa Etiopiassa ja Libanonissa. Taistelujen jäljiltä plastiikkakirurgia tarvitaan esimerkiksi hoitamaan haavoja ja korjaamaan muita ihon ja lihasten, hermojen ja jänteiden vaurioita, kuten palovammoja.
Kotiin lähtiessään tyttö halasi.
Usein sairaalaan tullaan kiireellisesti ambulanssilla, mutta joskus leikkauspöydällä korjataan jopa vuosia aiemmin syntyneitä vammoja, joita ei sodan keskellä ole pystytty hoitamaan.
Marjo Helle on työssään nähnyt, että sotavamman vuoksi se, mikä ihmiskehossa normaalisti on pehmeää ja joustavaa, voi muuttua kovaksi ja kiristäväksi: palovamman tai repeämän aiheuttama arpi kuroutuu kiinni, vetää ihmistä kasaan ja jäseniä koukkuun tai väkisin suoraan.
”Kuroutuneet arvet voivat aiheuttaa sen, ettei ihminen pysty toimimaan normaalisti. Hän ei pysty esimerkiksi ojentamaan tai koukistamaan raajaansa tai kääntämään päätään. Haavojen infektiot saattavat mennä niin pahoiksi, että bakteerit vievät hengen.”
Paikallinen sairaalahenkilökunta on plastiikkakirurgista usein hyvin kiitollinen. Omasta takaa voi löytyä paljon osaamista, mutta esimerkiksi Beirutissa Marjo oli tiimin puuttuva palanen, joka pystyi jakamaan suomalaisissa sairaaloissa hankkimaansa osaamista muillekin. Vastaavasti Etiopiassa kollegat opettivat Marjolle uusia tapoja hoitaa haavoja.
Sotakirurgin tehtäväkenttä: luut ja haavat
Niin kotimaassa kuin komennuksillakin Marjo työskentelee tiiviissä yhteistyössä ortopedikollegojen kanssa. Kun ortopedi korjaa luut, plastiikkakirurgi huolehtii pehmytkudoksista: puhdistaa, sulkee ja hoitaa haavat.
Parhaillaan Marjo erikoistuu ortopediaan, jotta pystyisi jatkossa hoitamaan myös ”luupuolen” – siis ihmisen vammat kokonaisvaltaisesti. Sotakirurgille yhdistelmä on tärkeä.
”Etiopiassa aloin kiinnostumaan myös ortopediasta, kun näin, miten luutumattomia murtumia korjataan. Plastiikkakirurgiasta innostuin aikanaan, koska siinä kohteena on koko ihminen sisältä ja ulkoa. Se on myös ala, jossa sovelletaan paljon – tekeminen ei ole kaavamaista. Ulkomaillakin pitää soveltaa, kun esimerkiksi jotain välinettä ei ole saatavilla.”
Marjo kertoo, että ammatillisesti konfliktialueilla kohtaa paljon tapauksia, joita kotimaassa ei tule vastaan. Siinä, missä valtaosa Marjon hoitamista vammapotilaista Suomessa on liikenneonnettomuuksissa tai kotitapaturmissa loukkaantuneita, maailmalla hän on hoitanut ammuksista ja räjähteistä syntyneitä vammoja.
”Ensin aloittaessani mietin, mitä ihmettä pystyn näissä tilanteissa tekemään, mutta sitten totesin, että samat perusperiaatteet toimivat täälläkin.”
Onnellisuuden näkee potilaasta
Aina kaikki ei suju – oman maansa sairaalakulttuuriin tottunut lääkäri voi törmätä erilaisiin toimintatapoihin kuin kotona. Hoitokäytännöt ja aikakäsitys ovat joskus erilaisia, ja tarvikepulan takia leikkaukset voivat viivästyä odottamatta.
”Sairaalat ovat tehokkaita maailmallakin, mutta eri tavalla. Olen oppinut huomaamaan, että asioita voi tehdä monella eri tapaa”, Helle kertoo.
Kuten Suomessakin, myös maailmalla työtä tehdään tiimeissä. Yksin kokeneinkaan kirurgi ei pysty auttamaan, mutta saman tiimin kanssa työskennellessä yhteistyö hioutuu. Marjo on ottanut ohjenuorakseen kokeneen kirurgikollegan neuvon, että uuden tiimin kanssa kannattaa hoitaa alkuun helppoja töitä. Silloin tiimin oppii tuntemaan, ja potilas saa parhaan mahdollisen avun.
”Minulle työstä tekee merkityksellisen se, että tässä pystyy auttamaan ihmisiä. Se, että potilas pystyy ojentamaan käden, kun se ei ennen onnistunut. Tai kun ihmisellä on kivuliaat haavat, ne saadaan kiinni ja olo helpottaa”, Marjo kertoo.
”Näen potilaan ilmeestä, että hän on onnellinen.”
