Rakas päiväkirja

Suomen Punaisen Ristin kuva-arkisto
Suomen Punaisen Ristin ensimmäinen kenttäsairaala Turkissa.
Kuvaaja: Suomen Punaisen Ristin kuva-arkisto

Suomen Punainen Risti täyttää tänä vuonna 140 vuotta. Tällä sivulla voit seurata kanssamme fiktiivisen hoitajan päiväkirjamerkintöjä siitä mitä Punaisen Ristin työ on pitänyt sisällään. Päivitämme päiväkirjamerkintöjä koko vuoden ajan.

Kerro tarinasi meille
Millaisia muistoja sinulla on Suomen Punaisesta Rististä? Oletko saanut apua tai ollut vapaaehtoisena? Haluatko kertoa jonkin muun tarinan historiamme varrelta?
Lähetä tarinasi osoitteeseen [email protected]. Julkaisemme osan tarinoista viestintäkanavissamme. Voit lähettää myös kuvia.
Kerro viestissäsi, haluatko tarinan julkaistavaksi nimelläsi vai nimettömänä.
 

Rakas päiväkirja 1.12.1877

Kenttäsairaalan juhlavasta lähdöstä Turkin sotaan Helsingin rautatieasemalta heinäkuussa tuntuu olevan jo ikuisuus. Pitkän matkan ja odotuksen jälkeen taistelut kiihtyivät Erivanissa.

Syyskuussa otimme vastaan ensimmäiset haavoittuneet. Pian edessäni oli vatsasta läpiammuttu sotilas. Päätäni huimasi ja sydämeni itki, mutta sotilaan hätä oli suurempi kuin minun pelkoni.

Kestin ensimmäisen koetuksen hetken. Työmme onnistui hyvin ja vain kaksi potilaista kuoli. Pakkasten koittaessa sairaalamme siirrettiin Tiflisin kaupunkiin. Rintamalla taisteltiin, mutta venäläiset eivät kuljettaneet meille haavoittuneita.

Kuukausien aikana hoidimme vain noin sata potilasta. Kärsimätön tohtorimme Leopold Krohn yritti hankkia lisää potilaita toisista sairaaloista, mutta joutui itse sairasvuoteelle. Lavantauti ja malaria piinasivat meitä kaikkia.

Kuulimme, että Suomen kaartinpataljoona on komennettu sotaan, mutta kauas Bulgariaan. Tuntui vaikealta olla melkein toimettomana, kun olisimme voineet olla sitomassa omien poikiemme haavoja.

En silti kadu päätöstäni lähteä seikkailuun. Paljon olen Turkin matkallani nähnyt ja oppinut.

"Ambulanssiteltta" Erivanissa 1877.

 

Rakas päiväkirja 11.7.1877

Kerronpa nyt yhdistyksestä, jota olemme innostunein sydämin olleet täällä Pielisjärvelläkin perustamassa. Se on Helsingistä alkunsa saanut uusi suomalainen yhdistys haavoitettujen ja sairasten sotilaiden hoitoa varten.
 
Emmehän voi jäädä välinpitämättömäksi sivustakatsojaksi sodassa, jossa monet omista pojistamme taistelevat kaukomailla Venäjän keisarillisissa sotajoukoissa!
 
Rauhan aikana haluamme avustaa katovuosien, kulkutautien ja muiden onnettomuuksien uhreja Suomessa. Sen kurjuuden ja köyhyyden lievittämisen elintärkeyden kyllä vaarojen ja erämaiden asukkaina ymmärrämme selittämättä.
 
Kesäkuussa jo kokoonnuimme ensimmäistä kertaa. Puuhamiehinä ovat olleet erityisesti Ranskan ja Saksan maalta asti agronomioppiaan ammentanut Hovilan meijerikoulun opettaja Europaeus ja kauppias Tiainen, jotka kokouksessa valitsimmekin pitämään yhteyttä Suomen Punasen Ristin yhtiöön.
 
Tänä iltana kirjoitimme johtokunnalle, että jäseneksemme on nyt kirjoittautunut 26 henkeä, joista 19 jo on maksunsa suorittanut. Kaikkiaan 258 markkaa saimme lähettää Helsinkiin, koska muutoinkin olemme jo varoja keränneet.
 
Ylpeitä olemme, että saamme liittää omituisen osastomme juuri suomalaiseen Punaseen Ristiin, vaikka kovasti on venäläisten yhtiö koettanut liehitellä suomalaisia riveihinsä.
 

Kuvassa kirje Pielisjärven osastolta Suomen Punaisen Ristin johtokunnalle 11.7.1877.

 

Rakas päiväkirja 1.7.1880

Jo kauan oli ajatus lasten ja sairaiden hoidosta mieltäni kiehtonut, kun sain elämälleni siunausta tuottavan kirjeen: minut oli hyväksytty Punaisen Ristin sairaanhoitajan kurssille Helsingin yleiseen sairaalaan!
 
Punainen Risti oli päättänyt ryhtyä itse kouluttamaan potilaitten hoitajia, koska pätevistä oli niin kovasti puute.
 
Aurora Karamzin oli sentään jo aloittanut diakonissojen kouluttamisen ja lasaretit opastivat hoitajattaria omiin tarpeisiinsa, mutta muuten ei ollut mitään mahdollisuuksia meille, jotka halusimme sivistää itseämme sairasten huoltamisessa.
 
Punainen Risti halusi varmistaa, että saisi hyviä hoitajattaria tuleviin sotiin ja siksi sitouduimme olemaan taistelujen varalta viisi vuotta yhdistyksen käytössä. Meidän piti olla 25 vuotta täyttäneitä, koska arvelivat, että näin iäkkäinä jo kestäisimme sodassa eteen tulevat karmeudet.
 
Samariittikurssi alkoi huhtikuun alussa 1880 ja kesti kolme kuukautta. Opetuksen pääkappaleita olivat esimerkiksi ihmisruumiin rakennus ja toimitukset, sairaanhoitajan oma persoona, lääkkeitten käyttäminen ja kuoleman merkit.
 
Tutustuimme kääreitten tekemiseen, sinappitaikinaan, lavemangeihin ja juntukkaan, sekä iilimatoihin ja kuppaamiseen.
 
Aamupäivät seurasimme työskentelyä poliklinikalla sekä leikkauksia ja lääkärinkierroksia. Iltapäivisin kuuntelimme luentoja. Kolmannella kuukaudella pääsimme kirurgisen osaston hoitajien apulaisiksi ja sijaisiksi.
 
Leikkaussalin kiiltävien sidetarvepyttyjen ja lääkäreiden lumivalkoisten takkien loistossa tunsin, että olin löytänyt kutsumukseni.
 
Nyt olen niiden 15 onnekkaan sairaanhoitajan joukossa, joille kurssin päättyessä myönnettiin pätevyystodistus. Itkimme erotessamme.
 
Tämä on kyllä yksi tämän tytön elämän suurista päivistä!
 
Pätevyystodistus samariittikurssista, 1880.
 
 
 

Rakas päiväkirja 18.4.1885

Suureksi ilokseni olen viime viikkoina huomannut, että yhdistyksemme järjestämä samariittiopetus on herättänyt huomiota sanomalehdissä ja kansan keskuudessa.
 
Tarkoituksena on antaa neuvoja mitä on ensi hädässä tehtävä tapaturmien ja loukkaantumisten sattuessa, ennen kuin paikalle ehditään saada lääkärin apua. Samanlaisia luentoja pannaan toimeen muissakin osissa maatamme.
 
Ensimmäinen oppijakso oli rautatien työmiehiä varten ja se alkoi maaliskuun 9. päivänä 1885 klo 7 j.p.p. Helsingin asemarakennuksen III luokan odotussalissa. Siinä opetusta annettiin sekä ruotsiksi että suomeksi.
 
Näinä päivinä annamme tästä tärkeästä aiheesta opetusta myös pääkaupunkimme poliiseille, jotka viran puolesta joutuvat näkemään kaikenlaista. Myös kaupungin rouville ja herroille pidetään kursseja. 
 
Mielestäni kaikki toimet terveyden hoidon levittämistä varten ovat tärkeitä. Tällä alalla vallitsee vielä taikuus ja kurjat ennakkoluulot rahvaassa, osaksi herrasväessäkin.
 
Puoskarit ja noidat ja muut kupparit tekevät usein päinvastoin kuin olisi tehtävä eli jouduttavat tautia tai kuolemaa.
 
Opetus haihduttaa tietämättömyyden ja ennakkoluulojen turmiollisia vaikutuksia. Henkilö, joka on kuunnellut kaikkia luentoja ja ottanut osaa käytännöllisiin harjoituksiin voi suorittaa tutkinnon, josta hänelle annetaan diploomi.
 
Se oikeuttaa hänet olemaan samariittina, mutta samalla velvoittaa antamaan tarpeellinen ensimmäinen apu äkillisissä tapaturmissa vaatimatta maksua.
 
Kuva: Elvytysohjeita C. F. Wahlbergin toimittamasta oppaasta ”Ensi apu onnettomuuden kohtauksissa ja tappelutantereella” vuodelta 1886.
 
 
 

Rakas päiväkirja 26.12.1891

Suurta osaa Venäjän keisarikunnasta on tänä vuonna kohdannut ankara kato.  Se on vienyt monelta ihmiseltä jokapäiväisen leivän.
 
Tänään saimme kuulla toivoa antavan raportin yhdistyksen kokouksessa: viime kuukausien keräyksen tuloksena tulemme pian lähettämään 10 000 ruplaa Venäjän hätääntyneille. 
 
Olen lähettänyt keräyslistoja kaupungin virastoihin ja kauppapuoteihin. Punasen Ristin yhdistyksen nimissä olen vedonnut niin ylhäisten kuin alhaistenkin armeliaisuuteen, että jokainen olisi voimiensa mukaan avullisena lieventämään miljoonain kanssaihmisten hädänalaista tilaa, vaikka vuodentulo on ollut paikoin niukkaa Suomessakin.
 
Jokainen tässä maassa tietää miten yleinen nälkä vaikuttaa ja muistaa kuinka tervetullut jokainen lahja semmoisissa olosuhteissa on ollut.
 
Apua on annettu rahana ja viljana. Ihmiset ovat vieneet jyvälahjoja lähemmälle rautatien asemalle, josta ne Rautatiehallituksen toimesta on ilmaiseksi toimitettu määräpaikkaansa.
 
Venäjän raha-asiainministeriviraston kansliasta ilmoitettiin, että kuultuaan niistä keräyksistä, jotka haavoitettujen ja sairaitten sotilaiden hoitoa varten toimivan suomalaisen yhdistyksen hallitus on toimittanut sisäkuvernementissä sattuneen kadon johdosta, keisari on suvainnut korkeimman omakätisesti kirjoittaa ”warsin ilahuttavaa”.
 
Kuva: Keräyslista vuodelta 1891.
 
 
 

Rakas päiväkirja 18.4.1905  

Voi sitä kansan hämmennystä, kun päätimme lähteä Venäjän armeijan tueksi Japanin sotaan! Miksi autamme keisaria samalla kun kenraalikuvernööri Bobrikov ajaa Suomea ahdinkoon? Harva sen ymmärsi, että yhdistys haavoitettujen ja sairaitten sotilasten hoitamista varten ei piittaa uhrin kansallisuudesta.
 
Perustimme ensimmäisen sairaalan Mantšurian Guntšuliniin elokuussa 1904. Haavoittuneita tuli paljon ja työnponnistusta oli useinkin aamusta myöhäiseen yöhön. Kerrassaan uimme visvassa ja veressä, kuten tohtori Richard Faltin sanoi. Potilaiden joukossa oli myös neljä japanilaista upseeria. Hoidimme heidän haavansa samalla huolella kuin venäläisten.
 
Keväällä Venäjän sotaonni kääntyi. Mukdenin taistelun jälkeen meille saapui potilaaksi eräs laihankalpea ratsuväen everstiluutnantti Mannerheim. Pitkä mies oli kuolemanväsynyt ja kuumeinen. Tohtori Faltin sai leikata paiseen tämän vanhan koulutoverinsa korvasta ja pian saimme hänet kuntoon. 
 
Viime viikkoina venäläisten joukot ovat hajonneet ja täällä on vallinnut sekasorto. Kiinalaiset avustajamme kieltäytyivät enää työtä tekemästä. Venäläiset joukot söivät ja joivat kaiken, mitä paikkakunnalta löytyi. Sairaalaamme uhkasi evakuointi. Onneksi Mannerheim haastoi auktoriteetillaan kurittomat sotilaat ja sai meille evakuointiin tarvittavat rautatievaunut, jotka kytkimme Harbiniin lähdössä olevaan junaan.
 
Nyt valmistelemme sairaalajunaa Harbinista Irkutskiin. Tavarajunan vaunut on muutettu sairasosastoiksi, joissa potilaita on jo yli 400. Kaikki on puettu sairaalavaatteisiin. Kuolemaisillaan olevat potilaat makaavat oikeissa sängyissä laverien sijaan.
 
Kuva: Yhdistys haavoittuneiden ja sairasten sotilaiden hoitoa varten lähetti ambulanssin Japanin sotaan 1904. C. G. E. Mannerheim, sotamaalari Hugo Backmansson ja sairaanhoitaja Fanny Julin suomalaisten sairaalaparakin edustalla Guntsulinassa Manturiassa. 
 
 
 

Rakas päiväkirja 16.5.1918

Tämä julma kansalaissota on vihdoin päättynyt. Ikkunasta näkyy innostuneita väkijoukkoja kadulla, mutta en osaa liittyä juhlintaan. Mieleni on ollut levoton sen jälkeen kun työt loppuivat sairaalassa. Tänäänkin ajatukseni palaavat Tampereelle. 
 
Muistan yövuoron Johanneksen koululla, Punaisen Ristin sairaalassa numero 2. Osastolta kuului hiljaista voihkinaa, kun miehet valittivat kipujaan tai unensekaisia pelkojaan.
 
Tajuttomana makaava, kranaatinsirpaleiden pahasti silpoma nuori mies avasi silmänsä yllättäen, kun tulin hänen vuoteensa kohdalle. En voi unohtaa hänen värisevää ääntään, tuskan ja epätietoisuuden varjostamia kasvojaan. 
 
”Sisko, onko sota jo loppunut? Pitääkö minun silti kuolla?” Otin miehen käden omaani. Silmäni kostuivat, en tiennyt mitä sanoa. Miehen luomet painuivat hitaasti kiinni. Laskin käden. 
 
Seuraavina päivinä valkoiset valloittivat kaupungin. Sairaalaan osui kranaatteja ja kolme ihmistä kuoli. Haavoittuneita valkoisten sotilaita tuotiin punaisten potilaiden viereen. Kenenkään kärsimykset eivät näyttäneet toista vähäpätöisemmältä.
 
Tuntemani sairaanhoitajat ja lääkärit olivat kaikki valkoisten asian puolella, mutta osastolla teimme kaikkemme jokaisen potilaan pelastamiseksi. Silti punaisten sairaaloiksi tai lahtarien pesiksi sairaaloitamme on haukuttu. 
 
Nyt verenvuodatus on loppunut. Mutta yöllä uneen vaipunut nuorukainen ei enää noussut itsenäistä Suomea rakentamaan. 
 
Kuva: Kansalaissota 1918. Johanneksen koulussa toiminut sairaala ja sen johtajana toiminut tohtori A. J. Palmén (oik). 
 
 
 

Rakas päiväkirja 1.7.1921 

Miten elottomalta Inon kasarmit tänään tuntuvatkaan. Vielä muutama päivä sitten täällä kuhisi yli 4 000 pakolaisen pienoiskaupunki.
 
Tulin Inoon sairaanhoitajaksi maaliskuussa, kun rajan yli virtasi pakolaisia Kronstadtin anarkistimatruusien ja Putilovin tehtaiden työläisten noustua kapinaan bolševikkejä vastaan. Kapina kukistettiin verisesti.
 
Pakolaisten avustamana perustimme kaksi poliklinikkaa ja sairaalan, jossa oli 36 vuodetta, eristys- ja synnytysosasto sekä mielisairaille oma osasto. Pakolaisten joukossa oli 50 naista ja 81 lasta. 
 
Toimeliaat pakolaiset korjasivat kasarmit asuttavaan kuntoon, valmistivat huonekaluja ja soittimia, laittoivat puutarhoja. Yleisen mielialan kohottamiseksi he järjestivät illanviettoja, konsertteja ja tanssiaisia. Kirkkokin kunnostettiin. 
 
Amerikan Punainen Risti on lähettänyt pakolaisille elintarpeita, lääkkeitä ja vaateapua. Sanomalehtiä, tupakkaa ja vaatteita on saapunut myös Venäjän vanhan Punaisen Ristin kautta.
 
Englantilaiset ja amerikkalaiset pipliaseurat toimittivat venäjänkielisiä raamattuja ja uusia testamentteja. 
 
Sitten Sisäasiainministeriöltä tuli käsky, että leiri on suljettava heinäkuun alussa.
 
Synnytysosastollamme kolme pientä maailmankansalaista näki päivän valon ensimmäistä kertaa. Nyt mietin minkälainen elämä perheitä odottaa? Helppoa heillä ei tule olemaan.
 
Suomessa on monia tuhansia inkeriläisiä, itä-karjalaisia ja venäläisiä, jotka ovat bolševikkien vallankumousta vastustaneet tai sitä paenneet. Suomalaiset ovat kovin epäluuloisia heitä kohtaan ja haukkuvat heitä ”ryssiksi”. 
 
Täällä Inossa Kronstadtin pakolaiset olivat hetken kuin herran kukkarossa.
 
Kuva: Amerikan Punainen Risti tarjosi ruokaa Terijoelle majoittuneille Kronstadtin pakolaisille. Museoviraston kokoelmat. 
 
 
 

Rakas päiväkirja 3.12.1927

Pakkanen paukkuu sairasmajan ulkopuolella, sisällä tuoksuu uunissa ritisevä tervaspuu.
 
Erämaakylään tekemäni pitkän hiihtomatkan jälkeen oloni on raukea, mutta niin tyytyväinen. Päivän anti lämmittää mieltäni. 
 
Viimeksi kesällä tapaamani lapset olivat kasvaneet kovasti ja riensivät innoissaan hiihtäjää vastaan huutaen ”Majan täti, majan täti!”
 
Äidit kertoivat miten pienokaiset ovat oppineet syömään raakoja porkkanoita ja muita vihanneksia.
 
He myös pyysivät lisää kalkkitabletteja ja kalanmaksaöljyä, josta on tullut lasten suurta herkkua. Avoimesti he kertoivat huolistaan ja kuuntelivat kiinnostuneena, kun puhuin äidin tehtävän tärkeydestä lapsen kehityksessä.
 
Tuntuu, että olen vihdoin ansainnut rajaseudun asukkaiden luottamuksen. Tämän Punaisen Ristin sairasmajan ensimmäisenä terveyssisarena se vei kyllä aikansa.
 
Kerrankin jouduin väistymään vanhan naisen tieltä, joka tunnettiin ruusukääreen mestarina ja taikurina.
 
Tupakasta, punamullasta ja muista aineksista tehty kääre ei kuitenkaan sairasta lasta parantanut. Lapsi kuoli ja minut haettiin ruumiinpesijäksi.
 
Sain myös kuulla, että edellisenä talvena oli tuossa kylässä 11 lasta kuollut hinkuyskään saamatta minkäänlaista lääkärin apua.
 
Nykyään sairasmajalle virtaa pitkin päivää neuvojen kysyjiä, ensiapua kaipaavia ja lääkkeiden ostajia. Talvella majan kuusi sairaansijaa ovat usein täynnä kuumepotilaita, metsätöissä loukkaantuneita ja synnyttäjiä.
 
Kirkonkylään on matkaa yli 50 kilometriä, joten potilaiden lähettäminen sinne hoitoon on hyvin vaikeata. Jokaiseen päivääni saan voimia siitä, että työni on tarpeellista.
 
Kuva: Suomen Punaisen Ristin sairasmajan potilashuone. 
 
 
 

Rakas päiväkirja 24.9.1932

Tänään juhlimme Suomen Punaisen Ristin oman sairaalan valmistumista Helsingin Töölössä. Sairaalan kellarikerroksen kauniisti koristellun varastosalin täytti 400 kutsuvierasta. Sain olla yksi heistä.
 
Kunniavieraina oli muun muassa tasavallan presidentti P.E. Svinhufvud puolisoineen sekä Pohjoismaiden ja Viron Punaisten Ristien edustajat. 
 
Olen seurannut hanketta jo kauan. Sairaala-ajatuksen kauaskatseinen isä, tohtori Richard Faltin, ilmoitti jo vuonna 1923 löytäneensä sopivan tontin Helsingin kaupungilta, jonka kanssa sairaala yhteishankkeena lopulta rakennettiin. 
 
Punaisen Ristin puheenjohtaja kenraali C.G.E. Mannerheim lahjoitti sairaalakeräyksen alkusummaksi 100 000 markkaa ja vetosi mieleenpainuvasti kansalaisiin vuonna 1928: ”Tällainen sairaala olisi mielestäni arvokkain muistomerkki, jonka kansamme voisi pystyttää vapaustaistelumme 10-vuotismuiston merkiksi, muistomerkki, joka yleismaailmallisuudellaan ja kaikille yhteiskuntaluokille tuottamallaan hyödyllä voisi koota kansamme yhteiseen uhrivalmiuteen.” 
 
Punaisen Ristin naistoimikunnan järjestämät arpajaiset keräsivät kolme miljoonaa markkaa. Olen itsekin korteni yhteisen asian puolesta kantanut myymällä Punaisen Ristin merkkejä ja arpoja, kuten tuhannet muut sairaanhoitajat, lotat ja partiolaiset. Nyt suuri haaveemme on toteutunut. 
 
”Näiden kalliopohjalle rakennettujen seinien sisällä, jotka tänään on vihitty palvelemisen ja rakkauden korkeille ihanteille, on Suomen Punaisella Ristillä ja sen toiminnalla oleva luja kiinnekohta”, totesi Mannerheim juhlapuheessaan.
 
Kuva: Töölön sairaala 1932. Suomen Punaisen Ristin kuva-arkisto.
 
 
 

Rakas päiväkirja 24.9.1945

Ristiriitaiset tunteet valtasivat mieleni, kun radiossa ilmoitettiin, että Suomi on hyväksynyt Neuvostoliiton ankarat rauhanehdot. Kauhea sota vihdoin päättyy, mutta ainakin Karjala ja Petsamo on menetetty. Iloa ja helpotusta varjostaa epävarmuus isänmaan tulevaisuudesta. 
 
Sain matkalipun kotiin ja olen viettänyt unohtumattoman viikonlopun vanhojen sairaanhoitajaystävieni kanssa. Pääsimme vihdoin tarinoimaan, nauramaan ja itkemään, halaamaan ja suremaan yhdessä. Yksi meistä on poissa. Aune menehtyi evakuoidessaan potilaita helmikuun pommitusten aikana.  
 
Talvisodan alkaessa meidät kaikki kutsuttiin armeijan palvelukseen Punaisen Ristin sairaanhoitajareservistä, joka perustettiin sodan varalle jo vuonna 1926. Jatkosodan lopulla puolustusvoimissa palveli noin 5 500 reservin sairaanhoitajaa. Kaikilla on ollut koettelemuksensa.
 
Elvi työskenteli sotasairaalan kirurgisella osastolla ja sen jälkeen hoiti haavoittuneita kenttäsairaaloissa sodan loppuun asti. Sirkka suoritti palveluksensa sotainvalidien ja -sokeiden parissa. Bertta uurasti ensin sairasjunissa ja myöhemmin sotavankien ja siirtoväen sairaanhoitajana.
 
Itse paikkasin ja kipsasin urheita sotapoikia ja siviilejä monessa eri sairaalassa, kunnes sain tehtäväkseni kouluttaa apusisaria jatkosodan komennuksiin. Olen suunnattoman ylpeä näistä 3 553 nuoresta naisesta, jotka työskentelivät sairaanhoitajien rinnalla sairaaloissa sekä monissa vaativissa tehtävissä. 
 
Emme tiedä mitä Suomen tulevaisuus tuo mukanaan, mutta töitä meillä sairaanhoitajilla varmasti riittää vuosikymmeniksi eteenpäin. Sodan aiheuttamien vammojen ja mielenhäiriöiden hoito tulee jatkumaan vielä kauan.
 
Kuva: Suomen Punaisen Ristin kuva-arkisto
 
 
 

Rakas päiväkirja 6.3.1947

Kolmen viikon ajan olen kiertänyt kartoittamassa Lapin terveydenhuollon tarpeita ja samalla seurannut ulkomaisten lahjoitusten jakelua.
 
Varsinkin Amerikasta ja Ruotsista tullut apu on ollut elintärkeätä sodan tuhoamassa Lapissa, jossa jälleenrakennus on käynnistynyt samalla kun väki on palannut evakkoreissultaan Pohjanmaalta tai Ruotsista. 
 
Tänään vierailin koululla, jossa jokaisella lapsella oli lämpimät ja laadukkaat amerikkalaiset vaatteet sekä Amerikan Punaisen Ristin nuorisojäsenten lähettämät kynät, vihkot, saippuat ja kammat.
 
Kiitos amerikkalaisten kveekkareiden ja amerikansuomalaisten lahjoittajien, jokainen Lapin kansakoululainen saa ravitsevan aterian päivässä niukan kouluruoan lisäksi. Ruotsin Punaisen Ristin varoilla on rakennettu Outakosken sairasmaja Utsjoelle ja lastensairaala Rovaniemelle.
 
Luin Punaisen Ristin lehdestä, että pelkästään viime vuonna Amerikan Punainen Risti lähetti Suomeen 1 700 tonnia tavaraa: 1 600 000 vaatekappaletta, yli 55 000 pikkulasten vaatepakettia, 85 000 kengät, 240 tonnia saippuaa, 135 tonnia maitopulveria, 37 tonnia suklaamaitojauhetta, suuret määrät penisilliiniä ja instrumentteja, 500 polkupyörää terveyssisarille ja kätilöille, 24 kuorma-, sairaankuljetus- ja henkilöautoa sekä 232 000 litraa bensiiniä.
 
Myös Sveitsin apu (Don Suisse) lahjoitti 10 sairasautoa, 12 poliklinikan varusteet ja paljon lääkeaineita. Nyt Amerikasta on matkalla Suomeen täysin varusteltuja hammashoitoloita sekä Veripalvelulle sen ensimmäinen kiertävä verenluovutuskalusto.
 
Suomi on myös saanut tukea monelta muultakin maalta sodan aikana ja sen jälkeen. En tiedä, miten olisimme selvinneet ilman tätä apua. Ystävä hädässä tunnetaan!
 
Kuva: Helsingin Lapinlahden kansakoululaiset avasivat Amerikan Punaisen Ristin lahjoittamia avustuspaketteja syyskuussa 1948. Lähde: Suomen Punaisen Ristin kuva-arkisto.
 

 

Rakas päiväkirja 18.8.1957

Sanotaan, että suomalaiset uskovat edelleen viinan, tervan ja saunan parantavaan voimaan, mutta kyllä terveysvalistus ja kansantautien uudenaikainen hoitokin nykyään kiinnostaa.
 
Tänään olin puhumassa Ojajärvellä, joka oli Pohjanmaan terveyskiertueemme viimeinen etappi. Saliin piti hakea lisää tuoleja, kun väkeä tuli naapuripitäjästä asti.
 
Siinä on aina tunnelmaa, kun raskas filmiprojektorimme pyörähtää käyntiin ja yleisön odottavat katseet kääntyvät valkokankaalle. Suosituimpia elokuviamme ovat Hävittäkää rotat, Puhtaat vedet, Lavantaudin vastustaminen ja Kurkkumätä. Niitä esitetään kymmenille tuhansille katsojilla vuosittain. 
 
Palkitsevaa innostusta terveysasioihin olen myös kohdannut niillä kymmenillä kotisairaanhoitokursseilla ja äitikursseilla, joita olen pitänyt vuosien varrella. Muistan miten vastavalmistuneena jännitin ensimmäistä kotisairaanhoitokurssiani oudolla paikkakunnalla.
 
Terveyssisarsydämeni kuitenkin paisui ilosta, kun kansakoululle saapui kuulijakuntaa neljättäkymmentä henkeä! Siellä istui monenlaisia naisia kahdentoista lasten äideistä nuoriin tyttöihin. Mukana oli virkamiesten rouvia, työmiesten vaimoja, tehtaan tyttöjä ja yksi innokas palvelijatar.
 
Mottoni on aina ollut ”Sairastuminen on helppoa, paraneminen vaikeaa”. Ehkäisevää terveydenhoitoa edistäviä kursseja onkin viime vuosina pidetty ahkerasti eri puolilla maata.
 
Varsinkin syrjäseuduilla niitä arvostetaan kovasti, kuten myös sairaanhoitovälineiden lainaamoja, joista voi tarpeen tullen lainata esimerkiksi kainalosauvat, pyörätuolin tai alusastian.
 
Lainaamokaappeja on sijoitettu noin 1200 syrjäkylään ja Utön luotsisaarelle saakka. Syrjäseuduilla Punainen Risti on myös järjestänyt kotiapua ja ystävätoimintaa vanhuksille.
 
Suomen Punaisen Ristin valistusjuliste 1950-luvulta.
Kuva: Suomen Punaisen Ristin valistusjuliste
 
 
 

Rakas päiväkirja 9.2.1958 

Mikä kokemus – olen ollut koko viikon seuraamassa Lahden MM-kisoja! En voinut kuvitellakaan, että pääsisin oikeasti isoihin kisoihin, kun ryhdyin Punaisen Ristin ensiapukoulutuksen vetäjäksi pari vuotta sitten.
 
Olen koordinoinut vapaaehtoisia jo viikkoja ennen tapahtumaa. Teemme yhteistyötä puolustusvoimien lääkintäkoulun kanssa. Vastuullamme on sekä urheilijat että kisayleisö. 
 
Vaikka välillä hoidetaan paleltumapotilaita ja muita tapauksia, olemme saaneet myös nähdä Hakulisen ja Hämäläisen kultamitalihiihdot. Mitalihumussa tulee näköjään aina muutama lisähaaveri, kun joltakin härmäläiseltä lähtee syystä tai toisesta jalat alta. 
 
Nykyään ensiapukoulutus kiinnostaa suurta yleisöä. Täällä kisoissakin on tullut ihmisiä kysymään kursseista. Ensiapuryhmiä perustetaan kovaa vauhtia työpaikoille, kouluihin ja liikelaitoksiin. Punaisen Ristin tavoitteena on tehdä ensiavusta kansalaistaito. Meillä kouluttajilla on kädet täynnä töitä.
 
Yhtä hyvältä se aina tuntuu, kun kuulee juttuja tai lukee lehdistä miten joku on pystynyt hätätilanteessa auttamaan perheenjäsentä, työkaveria tai ventovierasta. Meidän kouluttamien auttajien ansiosta tuhansia ihmisiä on saatu hengissä sairaalaan.
 
Rekisteröityjä ensiapuryhmiä voidaan myös hälyttää apuun onnettomuustilanteisiin. Varsinkin liikenneonnettomuuksia tuntuu olevan aina vaan enemmän.
 
Ja onhan tässä koulutustyössä aina ollut myös se Punaisen Ristin varainhankinnan näkökulma. Ilman kurssimaksuja ja ensiapulaukkujen, -laatikoiden, -kaappien ja  muiden tarvikkeiden myyntiä järjestön toiminta ei olisi kasvanut niin laajaksi kuin mitä se tänään on. 
 
Kuva: Suomen Punaisen Ristin kuva-arkisto
 
 
 

Rakas päiväkirja 24.1.1961 

Sairaankuljetus kuntoon!
 
Komea viiden sairasauton rivistö seisoi Suomen Punaisen Ristin keskustoimiston seinustalla tänään, kun kutsuimme lehdistön tutustumaaan uusiin autoihin, jotka luovutetaan lähiaikoina Kemiöön, Lammille, Myrskylään, Valkealaan ja Sieviin.
 
Samalla kerroimme mitä edistystä on tapahtunut sen jälkeen, kun SPR:n ja Lääkintähallituksen vuonna 1954 tekemä tutkimus paljasti huutavia puutteita maamme sairaankuljetustilanteessa. 
 
Silloin kokonaista 411 kuntaa ilmoitti sairaankuljetuksen olevan alueellaan kokonaan järjestämättä. Autokanta oli riittämätön ja loppuunkulunut. Autot olivat yleensä vailla kaikkea lisävarustusta kuten happilaitteita. Miehistön koulutus oli sattumanvaraista tai olematonta.
 
Sen lisäksi kelirikkoalueilla asui noin 100 000 ihmistä, jotka olivat joka vuosi viikkokausia lääkärinavun ulottumattomissa.
 
Nyt tilanne on jo parempi. Sairasautorekisterissämme on 203 autoa. Kipeimmässä tarpeessa oleviin kuntiin sijoitettiin SPR:n omia autoja vuosia sitten.
 
Lentokuljetus on järjestetty SPR:n ja ansiolentäjien sopimuksin perustamalla SPR:n lentohälytyskeskukset sekä luomalla SPR:n omakustannusjärjestelmä, jolla sairaslennot saadaan potilaille mahdollisimman halvoiksi.
 
Viime vuosina SPR:n lainahelikopteri on huolehtinut kelirikon ajan sairaankuljetuksista lounaisrannikon saaristossa. Uudet happilaitteet ovat pelastaneet monen potilaan hengen pitkien kuljetusmatkojen aikana.
 
Toimittajat kuuntelivat tarkkaavaisina, kun kerroimme miten SPR:n järjestelmällinen työ ja yhteiset ponnistukset Lääkintähallituksen, kuntien, teollisuuslaitosten ja yksityisten tahojen kanssa ovat tuottaneet tulosta.
 
Myös Ylen sävellahjakeräys ja ylioppilaiden ”Sairasauto joka kuntaan” -keräys ovat antaneet työhön merkittävän panoksen. 
 
Suomessa on nyt parempi valmius onnettomuuksien ja sairaustapauksien varalle kuin koskaan aikaisemmin. Se on kaikille hyvä uutinen. 
 
Lammi sai ajanmukaisen Punaisen Ristin sairasauton 1961. Kuva: Suomen Punaisen Ristin Hämeen piiri
 
 
 

Rakas päiväkirja 3.8.1968 

Vietin viime yön märässä metsässä, otsalamppu päässä ja aistit äärimmilleen viritettyinä. Täytyy myöntää, että vastoin kaikkea järkeä, olin odottanut tätä tilaisuutta siitä lähtien, kun päätin liittyä Vapaaehtoiseen Pelastuspalveluun eli Vapepaan puolisen vuotta sitten. 
 
Ensimmäinen hälytykseni oli etsintätehtävä: vanha mies oli lähtenyt mustikkaan, mutta ei palannut illalla kotiin. Vaimo oli huolestunut ja soittanut poliisille. Haravoimme 50 henkilön voimin laajan metsäalueen heidän mökkinsä ympärillä.
 
Aikaisin aamulla meidät kutsuttiin kotiin. Mies oli löydetty, ja hän oli tajuissaan. Kyseessä oli sairaskohtaus. Mies toimitettiin hoitoon, ja vaimoa rauhoiteltiin. 
 
Kokemuksena etsintä oli kiehtova ja pisti ajattelemaan miten itse käyttäytyisin pimeään metsään eksyneenä. Järjestelmällinen ryhmässä liikkuminen onnistui yllättävän hyvin.
 
Mukana oli monta kokenutta vapepalaista, joilta opin paljon pelastustoimintaan liittyviä asioita. Oikein mukavaa porukkaa! En löytänyt kadonnutta miestä, mutta onnistuneen etsinnän jälkeen tuntui hyvältä kömpiä kotona sänkyyn. 
 
Onnettomuusuutisiin suhtautuu nykyään ihan eri asenteella. Tuntuu, että voi tehdä jotain hyödyllistä, jos apua tarvitaan. Viime vuonna Suomessa oli kuulemma yli 200 etsintää ja niihin osallistui noin 13 000 vapaaehtoista.
 
Samaan aikaan vapaaehtoisten rekisteröidyt ensiapuryhmät antoivat apua noin 350 onnettomuudessa. Meillä on siis tärkeä rooli viranomaisten tukena. 
 
Kuva: Pelastustehtävät painottuivat 1970-luvulla etsintöihin, mutta viranomaisia autettiin entistä enemmän muissakin onnettomuustilanteissa. Pelastustoimiin varauduttiin harjoittelulla ja koulutuksella.
 
 
Teksti: Sami Sallinen 
Toim.: Suomen Punaisen Ristin viestintäyksikkö