Punainen Risti vuonna 1918

Suomen Punaisen Ristin kuva-arkisto
Punaisen Ristin "käytännöllinen ambulanssi" 1918. Kuvattu Kokkolassa.
Kuvaaja: Suomen Punaisen Ristin kuva-arkisto

Helmikuun 23. päivänä 1918 Helsingin hotelli Kämppiin oli kokoontunut vaikutusvaltaista väkeä. Paikalla olivat muun muassa vapaaherratar Sophie Mannerheim, tunnettu sotalääkäri, professori Richard Faltin ja entinen senaattori August Hjelt.

Silmäätekevien kokoontumisessa Kämppiin ei sinänsä ollut mitään erikoista, mutta nyt tilanne oli poikkeuksellinen. Sisällissota oli syttynyt tammikuun lopulla, ja kaupunki oli punaisten hallinnassa.
 
Käynnissä oli Punaisen Ristin poikkeusoloissa järjestetty vuosikokous. Kokousväen ympärillä hyöri sairaanhoitajia, lääkäreitä ja partiolaisia, kaikilla käsivarressaan Punaisen Ristin numeroitu nauha. Kämpissä toimi 76-paikkainen sotasairaala ja Punaisen Ristin kanslia.
 
Paikalla Kämpissä oli pääasiassa helsinkiläisiä jäseniä, sillä sota oli estänyt varsinaisen vuosikokouksen järjestämisen. Hätäkokouksen keskeisenä tavoitteena oli johtokunnan täydentäminen niin, että se voisi toimia vaikeissa oloissa.
 
Jo valmiiksi aristokraattiseen johtokuntaan valittiin tohtorit Hornborg ja Sundelius, lääkintöneuvos Koskimies, eversti W. Schwindt, johtaja B. Breitholtz, tohtorinna Juslin, neiti Montin sekä vapaaherratar Sophie Mannerheim.
 
Kämpin kokouksen osallistujaluettelo kuvaa hyvin Suomen Punaisen Ristin asemaa sisällissodan alussa: yhdistys oli muiden maiden Punaisten Ristien tavoin aristokraattinen järjestö, jolla oli läheiset yhteydet yhteiskunnan yläluokkaan ja sotaväkeen. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö Punaisen Ristin jäsenkunnan sympatiat olisi sisällissodassa olleet valkoisten puolella.
 
Vasta vuodenvaihteessa Sophie Mannerheim oli järjestänyt vastaanoton, jolle osallistuivat muiden muassa Faltin ja Sophien veli Gustav Mannerheim. Venäjältä palannut kenraali Mannerheim oli muutamaa päivää myöhemmin välittänyt siskonsa kautta Faltinille kutsun siirtyä kiireesti Vaasaan, mutta lähtö oli viivästynyt professorin opetustehtävien vuoksi.
 
Kaksi kuukautta myöhemmin Sophie Mannerheim, Faltin ja koko Punaisen Ristin johto olivat rintaman toisella puolella punaisen Suomen pääkaupungissa – ja Gustav Mannerheim johti toisella puolella valkoista armeijaa.
 

Hajoavassa yhteiskunnassa 1917

Ensimmäisen maailmansodan piti olla vain lyhyt kesäsota vuonna 1914, mutta kriisi karkasi kaikkien käsistä totaaliseksi sodaksi, joka tuntui jatkuvan loputtomiin. Eri maiden Punaiset Ristit auttoivat sodan uhreja parhaansa mukaan.
 
Haavoittuneita sidottiin, sotavankeja avustettiin, invalideja autettiin palaamaan kotiin ja tietoa välitettiin kodin ja rintaman välillä.
 
Venäjän keisarikuntaan kuuluneessa Suomen suuriruhtinaskunnassa toimivat sekä yleisvenäläinen Punainen Risti että suomalaisten oma yhdistys, jonka ambulanssit olivat kunnostautuneet Turkin, Japanin ja maailmansodan taistelutantereilla.
 
Viralliselta nimeltään järjestö oli vielä tuolloin Suomalainen yhdistys haavoitettujen ja sairasten sotilaiden hoitoa varten, mutta epävirallisesti se käytti jo Suomen Punaisen Ristin nimeä.
 
Maailmansodan paine oli lopulta keisarikunnalle liikaa. Naistenpäivän mielenosoituksista 1917 alkanut maaliskuun vallankumous aloitti valtataistelun ja levottomuuksien ajan. Suomessa vallankumousta seurasi lyhyt optimismin aika, joka vaihtui nopeasti lamaan, pulaan, väkivaltaan ja valtataisteluun.
 
Suojeluskuntia ja punakaarteja perustettiin kesästä 1917 lähtien kiihtyvällä vauhdilla. Syyskuussa Saksan aloittama suurhyökkäys Baltiassa herätti pelkoa Suomen joutumisesta sotatoimialueeksi.
 
(jatkuu kuvan jälkeen)
Sairaalatarvikkeita valmistetaan alkuvuodesta 1918 Sortavalassa, seminaarin johtaja Relanderin kodissa. Edessä keskellä Tyyne Määttä, mustapukuinen tyttö oikealla Toini Rainio.
 
Lääkintäviranomaiset ryhtyivät nostamaan sairaaloiden valmiutta hoitaa haavoittuneita. Myös Punainen Risti heräsi. Lokakuussa järjestön johtokunta päätti apteekkari Gösta Salingren aloitteesta perustaa pääkaupunkiin ensiapuasemaverkoston.
 
Vastaaviin järjestelyihin ryhdyttiin myös muissa suuremmissa kaupungeissa. Julkisuudessa syyksi ilmoitettiin saksalaisten maihinnousuun varautumisen, mutta pöytäkirjoissa puhuttiin enemmän varautumisesta sisäisiin väkivaltaisuuksiin.
 
Marraskuun alussa Venäjällä tapahtunut bolsevikkien vallankumous kiihdytti vastakkainasettelua ja johti marraskuun yleislakkoon. Aseistautuneet työväenjärjestyskaartit ottivat suuret kaupungit haltuunsa ja sisällissodan syttyminen näytti olevan vain päivien asia. Väkivaltaisuudet kiihtyivät. Viranomaisten pyynnöstä Punainen Ristikin nosti ensiapuvalmiuttaan.
 
Työväenliikkeen maltilliset voimat saivat vielä kerran rauhoitettua tilanteen, mutta maa jäi sisällissodan kaltaiseen tilaan. Kaartit ja suojeluskunnat kiihdyttivät aseistautumista ja ottivat yhteen eri puolilla maata. Edes vuodenvaihteessa toteutunut Suomen itsenäisyys ei muuttanut suuntaa.
 

Odotettu sota syttyy yllättäen

Vaikka sisällissodan siemeniä kylvettiin hartiavoimin, kaikki osapuolet olivat lopulta valmistautuneet heikosti sodan syttymiseen.
 
Sekavien alkuviikkojen jälkeen maa jakautui etelän suurten asutuskeskusten punaiseen Suomeen ja pohjoisen valkoiseen Suomeen. Suurin osa maan hallinnosta, virastoista ja sairaaloista jäi punaisten puolelle – niin myös Punaisen Ristin keskushallinto.
 
Sisällissodan syttyminen yllätti myös Punaisen Ristin, eikä alku ollut lupaava. Punakaarti otti haltuunsa Säätytalolla sijainneen Punaisen Ristin kanslian. Talossa olleet varusteet takavarikoitiin ja järjestön edustajille ilmoitettiin, ettei sen toimintaa sallita.
 
Punaisen Ristin johto laati vastalauseen, jossa selvitettiin järjestön toiminnan periaatteita sekä Geneven sopimusta, ja marssi punaisten vallankumoushallituksen eli kansanvaltuuskunnan puheille vaatimaan toimintavapautta ja omaisuutensa palauttamista.
 
Punaisten johdossa suhtautuminen Punaiseen Ristiin olikin ymmärtäväisempi kuin kaartilaisten riveissä. Ongelmat eivät silti olleet ohi.
 
Sodan ensimmäisten päivien aikana Punaisen Ristin keskushallinnolla riitti tekemistä. Suurin urakka oli Faltinin johdolla toteutettu operaatio, jossa viitisenkymmentä lääketieteen opiskelijaa koulutettiin pikakurssilla sotakirurgian perusteisiin.
 
Koulutuksen jälkeen noin sadasta lääkäristä, medisiinarista ja sairaanhoitajasta muodostettiin pieniä lääkintäryhmiä, jotka lähetettiin kohti rintamaa.
 
Järjestelyä tukivat niin syrjäytetty Lääkintöhallitus kuin punaisten vallankumousjohto. Punaisten hallitus myönsi lääkintäryhmille kulkuluvat ja painotti tiedotteessa punakaarteilleen, että Punaisen Ristin puolueettomuutta tuli kunnioittaa ja sen toimintaa auttaa ”kaikin puolin”.
 
Moni rintamalle lähteneistä lääkintäryhmistä suunnitteli pyrkivänsä rintamalinjan yli valkoisten puolelle, mutta se onnistui vain harvalta. Valtaosa Punaisen Ristin lääkintäryhmien sidontapaikoista ja sotasairaaloista perustettiin näin punaisten alueille.
 

Epäluottamus asuu syvällä

Jos punaisten hallinnon tasolla ymmärrettiinkin Punaisen Ristin toimintaperiaatteita ja lääkärikunnan toimintavapautta, oli tilanne kentällä monesti toinen. Maakuntiin matkanneet lääkintäryhmät kohtasivat vaikeuksia tarkastuksista vangitsemisiin. Moni punainen koki Punaisen Ristin edustavan juuri sitä yhteiskuntaluokkaa, jota vastaan vallankumoukseen oli noustu.
 
Helsingissä punakaartilaiset surmasivat Humaliston sairaalasta vangitsemansa lääketieteen kandidaatin Gösta Schybergsonin. Työtehtävissä olleen ja Punaisen Ristin nauhaa kantaneen lääkärin surma oli järkytys niin Punaiselle Ristille kuin koko lääkärikunnalle.
 
Kansanvaltuuskunnalta vaadittiin toimia lääkintähenkilökunnan koskemattomuuden turvaamiseksi ja surmaajien rankaisemiseksi.
 
Jälleen kerran kansanvaltuuskunta vakuutti, että tarvittaviin toimiin ryhdyttäisiin välittömästi. Se julkaisi myös tiedotteen, jossa muistutettiin lääkärien koskemattomuudesta.
 
Punakaartit tekivät kuitenkin tämänkin jälkeen tarkastuksia sairaaloihin, lääkäreitä vangittiin, varusteita takavarikoitiin, henkilökuntaa uhkailtiin ja epäiltiin huonosta tai puolueellisesta hoidosta.
 

Kansainvälistä apua valkoisille

Suomen puutteellinen sairaanhoitojärjestelmä ei kyennyt vastaamaan sisällissodan tarpeisiin, ja valkoisten ja punaisten omien lääkintäorganisaatioiden voimavarat olivat koko sodan ajan niukat. Kokemusta kriisialueilla toimimisesta ja sotilaslääkinnästä kenttäolosuhteissa oli vain Punaisella Ristillä.
 
Apua pyydettiin myös ulkomailta. Eurooppalaisten Punaisten Ristien voimat olivat kuitenkin sidottuina kolmatta vuotta jatkuvaan maailmansotaan, joten apua tuli vain lähinaapureilta. Ruotsin Punaiselta Ristiltä saapui neljä ambulanssia eli sotasairaalaa, norjalaisilta kaksi ja tanskalaisilta yksi ambulanssi.
 
Huomionarvoista on, että kaikki ambulanssit suuntasivat valkoisen Suomen avuksi. Valinta selittyy luultavasti osittain sillä, että myös naapurimaiden Punaiset Ristit olivat 1900-luvun alussa vahvasti sidoksissa oman maansa hallintoon. Ambulanssit suuntasivat sille puolelle, jota niiden kotimaiden hallitukset tukivat.
 
Toisaalta valintaa voidaan perustella myös avun tarpeella. Suuret asutuskeskukset sairaaloineen ja lääkäreineen olivat jääneet valtaosin punaisten puolelle, joten valkoisessa Suomessa oli huutava pula lääkintähuollon resursseista.
 

Perustehtävien parissa

Heti sisällissodan ensimmäisten päivien jälkeen kävi selväksi, että Punaisella Ristillä oli edessään juuri se tehtävä, jota varten järjestö oli Henry Dunant’n aloitteesta perustettu: haavoittuneiden sotilaiden hoitaminen.
 
Helsingissä Punaisen Ristin päätukikohdaksi muodostui Kämp, jonka johtaja Axel Lundblad antoi helmikuussa hotellinsa ravintolasalin, kahvilan sekä kaksi asuinkerrosta Punaisen Ristin käyttöön.
 
Myös Lääkintöhallitus luovutti Tilkan sairaalan Punaisen Ristin haltuun. Työnjaoksi vakiintui pian, että punakaartilaiset hoidettiin Tilkassa ja valkoiset Kämpin sotasairaalassa. Lääkintähenkilökunnan avuksi värvättiin pääkaupungin partiolippukuntia.
 
Uudenmaan taistelujen kiihdyttyä Punaisen Ristin keskushallinto järjesti kenttäsairaaloita, ensiapuasemia sekä erilaisia retkikuntia Länsi- ja Itä-Uudellemaalle etsimään ja auttamaan taisteluissa haavoittuneita.
 
(jatkuu kuvan jälkeen)
Hollolassa toimi tilapäinen sairaala, jossa hoidettiin yli 500 haavoittunutta.
 
Punaisen Ristin keskushallinnon tausta näkyi toiminnassa. Monet Uudenmaan taistelujen suojeluskuntalaisista oli helsinkiläisiä nuorukaisia, pääkaupungin yläluokan omia poikia ja heidän ystäviään.
 
Kun Länsi-Uudenmaan taisteluissa antautuneet suojeluskuntalaiset tuotiin vankeuteen Helsingin Ruotsalaiselle Reaalilyseolle, Punainen Risti järjesti heille nopeasti lääkintähuollon. Se järjesti myös Uudellamaalla kaatuneiden tunnistuspalvelun, jonka tavoitteena oli löytää ja tunnistaa kaikki kaatuneet ennen hautaamista.
 
Sisällissodan ratkaisukohdaksi muodostuneesta Tampereesta tuli myös Punaisen Ristin suurin voimannäyttö.
 
Paikallisen lääkäriyhdistyksen, Punaisen Ristin ja punaisten paikallisjohdon yhteisponnistuksin kaupunkiin luotiin sodan aikana valtava lääkintähuollon organisaatio, johon kuului seitsemän sotasairaalaa, poliklinikka, kaksi sidontapaikkaa, ambulanssi sekä näiden tukitoiminnot.
 
Toiminta tapahtui Punaisen Ristin tunnusten alla, ja sen epävirallisena johtajana toimi Tampereen lääkäriseuran puheenjohtaja Thure Eklund.
 
Sotatoimialueen keskuksessa riitti sekaannuksia ja erimielisyyksiä, jotka ajoittain häiritsivät Punaisen Ristin sairaaloiden toimintaa, ja haavoittuneiden virta kasvoi päivä päivältä rintaman lähestyessä.
 
Punaisen Ristin lentävät osastot antoivat rintaman molemmin puolin ensiapua haavoittuneille ennen kuljetusta joko valkoisten puolella Mäntässä toimineeseen Tanskan Punaisen Ristin sairaalaan tai Tampereen Punaisen Ristin sairaaloihin.
 
Taistelujen vyöryessä Tampereen yli sairaalat ja kaupungilla liikkuneet ensiapuryhmät joutuivat valtavaan paineeseen. Haavoittuneita oli valtavasti, ja heistä huolehtiminen jäi lähes kokonaan Punaisen Ristin organisaation vastuulle.
 
Taistelujen tauottua Punainen Risti joutui ottamaan hoitaakseen myös punaisten lääkintähuollon kolme sairaalaa Tampereella. Kaikkiaan Punaisen Ristin sairaaloissa Tampereella laskettiin kertyneen noin 80 000 sairashoitopäivää.
 
Tampereella Punainen Risti joutui toimimaan poikkeuksellisen haastavissa olosuhteissa. Taisteluiden aikana harmaita hiuksia aiheuttivat lähinnä punaiset viranomaiset ja punakaartilaiset, mutta ongelmat eivät päättyneet aseiden vaikenemiseen.
 
Puolueettomuuden periaatteet joutuivat uudelleen koetukselle, kun suuri määrä punaisia potilaita muuttui tappion jälkeen sotavangeiksi.
 
Itse valkoisten ylipäällikkö Mannerheim ohjeisti hoitamaan punaiset ja valkoiset haavoittuneet eri sairaaloissa ja leikkaamaan punaisten potilaiden ruoka-annokset murto-osaan valkoisten annoksista. Ensimmäinen määräys vesittyi siksi, että valkoiset potilaat eivät halunneet siirtyä heille osoitettuun sairaalaan.
 
Jälkimmäinen ei ehtinyt käytännössä vaikuttaa sairaaloiden tilanteeseen, mutta kohtasi silti voimakasta kritiikkiä lääkintähenkilökunnalta. Tampereen Punaisen Ristin omantunnon ääneksi kohonnut tohtori A. J. Palmén ilmoitti, ettei lääkärinä voi ”ottaa osaa voitettujen vihollisten kiduttamiseen” ja ilmoitti eroavansa, jos käsky laitetaan täytäntöön.
 

Lääkintää katutaistelujen keskellä

Tampereen jälkeen vuorossa olivat ratkaisutaistelut Etelä- ja Itä-Suomen suurissa kaupungeissa.
 
Helsingin kohtalo ratkaistiin 11.–13. huhtikuuta. Hangosta maihin nousseet saksalaiset kukistivat punaisen pääkaupungin kahdessa vuorokaudessa. Katutaistelujen riehuessa ensiapuosastot etsivät haavoittuneita ja kuljettivat heitä lähimpiin sotasairaaloihin ja sidontapaikkoihin.
 
Yhteensä Tilkassa hoidettiin 196 potilasta, joista 102 oli punakaartilaisia, 88 saksalaisia ja 6 siviiliä. Kämpissä hoidettiin 58 haavoittunutta, joista 29 oli valkoisia, 13 punaisia, 14 saksalaisia ja 2 venäläisiä.
 
Sisällissodan viimeiset taistelut käytiin Päijät-Hämeessä ja Viipurissa. Saarroksiin jääneillä punaisilla alueilla vallitsi kurjuus ja epätoivo.
 
(jatkuu kuvan jälkeen)
 
Viipurissa Punaisen Ristin johtajalääkäristä Emil Juseliuksesta tuli Tampereen Thure Eklundin kaltainen epävirallinen lääkintäpäällikkö. Kaupungissa ei päästy yhteisymmärrykseen punaisten oman ja Punaisen Ristin lääkintähuollon yhdistämisestä, joten sotasairaalat toimivat loppuun saakka punaisten alaisuudessa.
 
Punainen Risti pyöritti Juseliuksen yksityissairaalaa sekä lentävää lääkintäryhmää. Lisäksi se perusti Viipurin asemalle evakuointikeskuksen sairaalajunien potilaiden hoidon järjestämiseksi ja lähetti Karjalan rintamalle 17 lääkintäryhmää.
 
Sisällissodan raakuudet huipentuivat Viipurin taistelun loppuvaiheissa, eivätkä lääkäritkään täysin säästyneet terrorilta.
 
Jo Viipurin piirityksen alkuvaiheessa Häyryn kartanolle oli perustettu 25-paikkainen sotasairaala. Sairaala oli tosiasiassa varustettu auttamaan erityisesti valkoisia heidän saavuttuaan, mutta sitä valkoisten sotajoukot eivät tienneet.
 
Valloitettuaan Häyryn valkoiset luulivat sairaalaa punaisten omaksi, pidättivät Punaisen Ristin henkilökunnan ja takavarikoivat sairaalan varusteet. Erehdys huomattiin kuitenkin pian. Yhtä onnekkaasti ei käynyt Viipurissa toimineelle venäläiselle Punaisen Ristin lääkärille Vladimir Strischeville, joka ammuttiin vastalauseista huolimatta.
 
Saman kohtalon koki Kymintehtaalla toimineen Punaisen Ristin sotasairaalan maineikas ylilääkäri Kaarlo Hjelt. Hän oli sodan aikana noussut paikalliseksi auktoriteetiksi, jota arvostivat niin punaisten esikunta kuin potilaatkin. Esikunta oli jopa julkaissut Hjeltin Punaisen Ristin toiminnasta ja Geneven sopimuksista kertovan julistuksen.
 
Sodan loppuvaiheissa punaisten terrori kiihtyi Kyminlaaksossa äärimmilleen. Viimeisten joukossa teloitettavaksi haettiin kotoaan kauppaneuvos Gösta Björkenheim. Kuultuaan pidätyksestä ylilääkäri Hjelt kiiruhti Punaisen Ristin suojaan luottaen auttamaan Björkenheimia. Korian sillalla punaiset ampuivat molemmat miehet ja heittivät heidän ruumiinsa Kymijokeen.
 
Kadonneen lääkärin etsintöihin osallistui joukko hänen punaisia potilaitaan, ja ruumiin vihdoin löydyttyä Hjeltin haudalle laskettiin myös punakaartilaisten lähettämä seppele.
 

Vankileirien katastrofi

Sisällissodan taistelujen tauottua voittajat olivat ottaneet yli 80 000 punaista vangiksi. Punainen Risti osallistui monilla paikkakunnilla aluksi punavankien lääkintähuoltoon, mutta vetäytyi vankileireiltä kevään mittaan.
 
Kesän aikana vankileirien olosuhteet kärjistyivät katastrofaalisiksi. Leireillä kuoli alkusyksyyn mennessä enemmän ihmisiä kuin koko sisällissodan taisteluissa.
 
Järkyttävistä olosuhteista huolimatta vankileirit eivät herättäneet Suomen Punaisessa Ristissä suurta kiinnostusta. Syy tähän oli ehkä osittain järjestön toiminnallisessa suuntautumisessa. Punainen Risti koettiin ennen kaikkea haavoittuneiden sotilaiden hoitajana ja ensimmäisen avun antajana, ja vangeista huolehtiminen miellettiin viranomaisten tehtäväksi.
 
Järjestössä esiintyi myös selkeää haluttomuutta auttaa punavankeja. Esimerkiksi Helsingissä muodostettiin huhtikuun lopussa kaupungin vapautuksen jälkeen kenttäsairaala, jonka oli määrä ehtiä mukaan sodan ratkaisutaisteluihin.
 
Viranomaiset kuitenkin pyysivät Punaista Ristiä lähettämään sairaalan Lahteen muodostuneelle valtavalle vankileirille, jonka lääkintähuolto oli järkyttävällä tolalla. Pyyntö herätti Punaisen Ristin väessä voimakasta vastustusta. Lopulta kenttäsairaala kuitenkin suuntasi Lahteen.
 
Suomen Punaisen Ristin 100-vuotishistoriikissaan Sata sodan ja rauhan vuotta Gunnar Rosén pohtii, että järjestön haluttomuus puuttua vankileirikatastrofiin johtui osittain armeijan ja järjestön lääkintäjohdon erimielisyyksistä sekä siitä, että katastrofi johtui pitkälti leirien häpeällisistä ravitsemusoloista, joihin ei sairaanhoidolla voinut vaikuttaa.
 
Toisaalta on hyvä muistaa, että vankileirien surkeat olot paljastuivat kokonaisuudessaan vasta jälkikäteen. Lisäksi juuri lääkärikunta oli se porvarillisen Suomen ryhmä, jossa vankileirikatastrofin syvyys ensimmäisenä havaittiin.
 
Vaikka Punainen Risti ei järjestönä toiminut vankileireillä, monet sen palveluksessa sodan aikana olleet lääkärit ja hoitajat hakeutuivat leireille.
 

Riitasointuinen voimannäyttö

Miten Suomen Punaisen Ristin suoriutumista vuoden 1918 tragediasta sitten pitäisi arvioida?
 
Käytännön työn suhteen arviointi on verrattain helppoa. Punainen Risti koki tehtäväkentäkseen nimenomaan haavoittuneiden hoitamisen, ja tässä tehtävässä sen saavutukset olivat kiistattomat. Arvioiden mukaan vähintään puolet kaikista sisällissodassa haavoittuneista hoidettiin Punaisen Ristin sairaaloissa tai sidontapaikoilla.
 
(jatkuu kuvan jälkeen)
Punaisten ensiapusairaala Tampereella.
 
Sisällissodassa verrattain pieni järjestö joutui aivan uuden kokoluokan haasteiden eteen. Ambulanssien varustamisen sijaan oli järjestettävä kokonaisten kaupunkien ja rintamanosien lääkintähuolto.
 
Henkilökunnan kokoaminen, koulutus, varustaminen ja liikekannallepano oli valtava ponnistus, joka toteutettiin hyvin lyhyellä varoitusajalla ilman merkittäviä ennakkosuunnitelmia.
 
Moraalisesti Suomen Punaisen Ristin toimintaa sisällissodassa on vaikeampi arvioida.
 
Suomen Punaisen Ristin edustajat tunsivat toki hyvin Geneven sopimukset ja Henry Dunant’n viitoittamat kansainvälisen Punaisen Ristin periaatteet, mutta samaan aikaan oli päivänselvää, että järjestön silloinen johto, jäsenet ja henkilökunta kuuluivat niin aatemaailmaltaan kuin yhteiskunnalliselta asemaltaankin valkoiseen leiriin.
 
Punaisen Ristin toimintaa ohjasi selkeä pyrkimys tukea valkoista armeijaa ja auttaa ennen kaikkea valkoisten haavoittuneita. Helsingistä matkaan lähteneet lääkintäryhmät suunnittelivat ylittävänsä rintamalinjan valkoisten puolelle ja ensiapuryhmiä lähetettiin etsimään haavoittuneita suojeluskuntalaisia.
 
Porvarillisia henkilöitä ja omaisuutta pyrittiin saamaan Punaiseen Ristin puolueettomuuden suojaan.
 
Kiistattomasta asenteellisuudestaan huolimatta Punainen Risti päätyi rakentamaan valtavan lääkintähuollon organisaation punaiseen Suomeen. Suurin osa järjestön sairaaloissa hoidetuista haavoittuneista oli punakaartilaisia.
 
Punainen Risti teki lisäksi mittavan työn tiedottaessaan vallankumoushallitukselle, paikallisviranomaisille ja punakaartien esikunnille Geneven sopimusten ja Punaisen Ristin periaatteiden velvoitteista suojella haavoittuneita, vankeja ja puolueetonta lääkintähenkilökuntaa.
 
Valistustyöllä saattoi olla merkittävä vaikutus siihen, miten punaiset kohtelivat haavoittuneita ja vangittuja valkoisia. Valkoisten puolella vastaavaa tahoa ei ollut.
 
Suomen sisällissota on oikeastaan malliesimerkki siitä, miten vaikeaa Punaisen Ristin periaatteiden noudattaminen monimutkaisissa konflikteissa voi olla. Sisällissodan syttyessä Punainen Risti joutui eettisestikin täysin uudenlaiseen tilanteeseen, kun valtiollisten sotajoukkojen sijaan aseisiin tarttuivat suomalaiset toisia suomalaisia vastaan.
 
Suomen Punainen Risti ei kyennyt eikä edes pyrkinyt täydellisesti toteuttamaan puolueettomuuden ihannetta, mutta voiko sitä kohtuudella sisällissodan oloissa edes vaatia?
 
Järjestö tasapainoili vuonna 1918 vaikeassa eettisessä ristiriidassa, mutta selviytyi siitä loppujen lopuksi kohtuullisesti – kuten Suomen Punaisen Ristin Tampereen osaston vuosikertomuksessa sotavuodelta todetaan:
 
”Työ, jonka Punaisen Ristin Tampereen osasto ennen kaupungin valloitusta huhtikuun 6. päivänä suoritti, joutui tosin näennäisesti ehkäpä suurimmalta osaltaan punaisten hyödyksi, mutta siitä huolimatta kangasti sen korkeampana johtotähtenä kaiken aikaa [...] valkoisen armeijan etu ja hyvä. [...] Mutta vaikka tämä korkeimpana johtotähtenä olikin, työskenteli Punaisen Ristin Tampereen osasto sittenkin kaiken aikaa, kuten luonnollista olikin, puolueettomassa, ihmisystävällisessä hengessä, tarjoten hoitoa ja apuaan ’sekä valkoiselle että punaiselle, harmaalle yhtä hyvin kuin mustallekin’.”
 
Se kelpasi pohjaksi laihalle sovulle ja Suomen Punaisen Ristin kasvulle kohti sitä kaikkien suomalaisten luottamaa kansalaisjärjestöä, joka siitä myöhempinä vuosikymmeninä muotoutui.
 
Teksti: Samu Nyström ja Kimmo Holopainen
 
Kuvat: Suomen Punaisen Ristin kuva-arkisto